Ujosta naapurintytöstä tähän

Harvemmin pysähdyn miettimään menneitä – paitsi tänään töihin mennessä kahdeksan aikaan, kun kuuntelin Maija Vilkkumaan levyä. Ostin levyn Klubilta, kun Maija oli siellä esiintymässä ja kun Klubi oli vielä olemassa. Joo, kuuntelen työmatkat Cd-levyjä, sillä vihaan radiomainoksia ja koen vaihtoehtojen rajallisuuden turvallisena, antistressaavana. Kyllä, jos kuuntelisin Spotifysta musaa niin stressaantuisin loputtomista biisivaihtoehdoista.

Takaisin ujouteen. En tiedä mikä Vilkkumaan sanoituksista laukaisi minulle muiston. Muiston vaalikeväältä. Eduskuntavaalikampanjan aikana kävin monesti Runosmäessä, kaupunginosassa, jonka kasvatti olen. Joka tapauksessa kerran ollessani jakamassa ruusuja Piiparinpolun nuorisotalolla, yksi entisistä naapurinmummoista tuli luokseni ja tokaisi: ”Miten sinusta on tullut noin rohkea nuori nainen, kun olit lapsena niin ujo?” Hän muisteli pienen hetken kanssani myös sitä miltä näytin, kun sain ensimmäisen koirani nimeltä Veikka. Kasvoni kuulemma loistivat onnesta ja ylpeydestä, kun kävelytin Veikkaa. En ole sen koommin ajatellut tuota vaalikevään kohtaamista. Tänä aamuna naapurinmummon sanat muistuivat mieleeni aivan yllättäen.

”Miten sinusta on tullut noin rohkea nainen, kun lapsena olit niin ujo?”

Lyhyt vastaus: Olen sietänyt ahdistusta, paljon. Olen opetellut elämään sen kanssa. Olen toiminut, vaikka minua olisi pelottanut.

Pitkä vastaus:

”Rohkeus on sitä, että toimii vaikka pelottaa”. Antti Lindman tai joku muu viisas demari sanoi kerran näin. Pidän erityisen paljon edellä mainitusta selkeästä rohkeuden kuvauksesta.

Lähdin politiikkaan ahdistuksen motivoimana. Ajattelin, että kunhan koen tekeväni kaikkeni tässä yhteiskunnassa, ahdistus ympäristöstäni vähenee: huumeiden käyttö, opinteiden katkeamiset, nuorten päämäärien puuttuminen, toivottomuus, pahoinvointi, epäoikeudenmukaisuus, itsemurhat ja sekasorto. Ujo naapurin tyttökin löysi rohkeuden avata suunsa, tulla nähdyksi ja kuulluksi. Oli pakko olla rohkea ja laittaa itsensä likoon, jos halusin selvitä. Ja minähän halusin, enemmän kuin mitään muuta.

Ajattelen joka kerta kun ujouden tai pelon tuoma ahdistus painaa päälle politiikassa, ettei se voi olla pahempaa kuin se olotila, mikä sai minut lähtemään politiikkaan mukaan. Tiedän mikä on se tunne, mikä saa nuoret käyttämään huumeita, tekemään rikoksia, jäämään tuleen makaamaan haluamatta selvitä - kun ei ole toivoa, eikä tavoitteita. Tiedän mitä on pahoinvointi, kun nuoren tarpeet ei tyydyty syystä tai toisesta. Tiedän miltä tuntuu, kun ystävä tekee itsemurhan. Se, että nolaan itseni kerran tai pari tai se, että en onnistu heti, ei ole mitään verrattuna niiden nuorten pahoinvointiin, jotka päätyvät hukkaamaan potentiaalinsa. 

Siksi mottoni onkin: ”paljon annettavaa, eikä mitään menetettävää”. Minä en voi menettää mitään, jos teen kaikkeni, jotta yhteiskunnasta tulee päivä päivältä parempi paikka olla nuori. Olen kokenut sen kaiken, en halua palata siihen enää ikinä ja juuri se työntää minua eteenpäin. Saa minut poistumaan mukavuusalueeltani, olemaan rohkea, vaikka pelottaa. Minulla ei ole mitään menetettävää.

Politiikkaan lähtö oli minulle keino paeta ahdistavaa ympäristöä, keino korjata sitä ympäristöä. Tehdä parhaani, jotta epäkohdat korjaantuvat. Olla ääni niille nuorille, joilla on paha olla, jotka eivät ole löytäneet omia keinojaan selviytyä. Politiikkaan lähtö on loistava keino, suosittelen muillekin ahdistuksen kanssa painiville: pääsee antamaan kaikkensa yhdessä muiden kanssa, jotta huomenna asiat ovat paremmin kuin tänään.