Mä olen nähnyt päihdeongelmia läheltä, mä olen nähnyt nuorten pahoinvointia läheltä, olen nähnyt vanhuksia, kehitysvammaisia, lapsia ja heidän perheitä läheltä. Mä en pysty hyväksymään ja nielemään näkemääni. Mun on pakko tehdä jotain. Mun on pakko yrittää parhaani.
Mä en kestä nähdä nuoria, joilla ei oo ollu helppoa, ajautuvan päihteisiin, rikoksiin ja hitaaseen itsetuhoon.
Meillä, Suomessa ei oo varaa heittää yhtäkään upeeta ihmistä hukkaan. Mä en kestä nähdä onnetonta ihmistä kadulla. Mä en hyväksy sitä, että yhteiskunta ei tue jokaisen polkua. Mä en hyväksy sitä, että nykyinen politiikka unohtaa ihmisen talouskasvun eurojen kiilto silmissä. Mä en hyväksy sitä, että samalla kun taloudella menee mukamas kivasti, osa nuorista ei uskalla haaveilla tulevaisuudesta.
Mä lähdin politiikkaan ja eduskuntavaaleihin, että siellä on edes joku, joka oikeesti on nähnyt miten tilastojen syrjäytyneet nuoret miehet tulee vessasta ruiskut kädessä. Ei kai kukaan oo unohtanu et ne nuoret miehet ja naiset on hukannu suunnan. Ei kai kukaan vaan haluu sulkea silmiään niiltä? Sille, jonka elämä pyörii huumeiden ympärille on ihan se ja sama kuinka paljon miljoona yrityksen toimitusjohtaja saa palkkaa.
Niin kauan, kun se joka eniten apua ja tukea tarvii, ei saa sitä oikeudenmukaisesti mä lupaan olla mukana politiikassa. Mun on pakko tehdä parhaani paremman tulevaisuuden eteen. Mä en voi vaan nähdä paskaa ja olla tekemättä mitään.