Rakastin pienenä katsoa YLE:n dokumentteja. Rakastin rauhallista ja luotettavaa äänenpainoa, joilla kerrottiin miten asiat ovat. Erityisesti mieleeni on jäänyt dokumentti, jossa kerrottiin naisten nylon sukkahousujen kehittämisestä. Tiedemiehet kehittivät materiaalin, jolla saatiin nätit ja kestävät sukkahousut tehtyä. Niin siis tehtiin ja niitä alettiin myymään. Sitten tuli bisnes. Sukkahousuja myyvä taho keksi, että sukkahousuja menisi kaupaksi enemmän, jos ne menisivät rikki useammin. Siispä sukkahousuja myyvä taho, joka maksoi myös tiedemiesten palkan päätti, että nyt taitavat tiedemiehet alkaa alisuoriutumaan ja kehittää materiaalin, mikä menee herkemmin rikki. Niin tapahtui. Tiedemiehet kehittivät nykyisen sukkahousumateriaalin, mikä menee lähes poikkeuksetta rikki ensimmäisten käyttökertojen jälkeen. Tässä kohtaa koin valtavaa raivoa jo alle 10-vuotiaana lapsena. Olin raivoissani, miten kukaan kehtaa käskeä ihmisiä alikäyttämään taitoja ja kykyjään rahan takia. Miksi ihmisen toimintaa ohjaa niin voimakkaasti toisen ihmisen keksimä palkintojärjestelmä nimeltä raha. Eikä rahakaan ole huono asia, jos se todella kannustaisi täyden potentiaalin eettiseen hyödyntämiseen.
Sukkahousuesimerkki on hyvä ja yksinkertainen esimerkki miten lähes kaikki tuotetut tuotteet nykymaailmassa suunnitellaan palvelemaan vain hetken, jotta pieni osa ihmisiä hyötyy suuresti toisten ihmisten ja ympäristön kustannuksella.
Olenkin todella tyytyväinen, kun EU on ottanut kantaa tuottajien tapaan toimia tuotesuunnittelussa, suunnitellessaan kestämättömiä tuotteita pelkästään suuremman taloudellisen hyödyn nojalla samalla kun ihmisten potentiaali ja ympäristö valuu hukkaan.