VIIVU SEILA

Oma tarina

Synnyin toukokuussa 1997. Viisi päivää laskettua aikaa myöhemmin. Kohdussa kaikki oli paremmin. Pyhimyskin taitaa viitata näin jossain kappaleessaan. "mis on kohtuus? Kaipaan takas kohtuun". No, se siitä. En muista itse syntymästäni juuri mitään. Äidiltä kuulin, että käveli TYKS:an synnyttämään minua toukokuisena viikonloppuna. Iskä ja äiti asuivat siis ihan sairaalan vieressä silloin. Tai kai voin sanoa itsekin asuneeni. Avasin silmät kuuleman ja kuvien mukaan ihan heti ja siitä alko sitten armoton ympäristön ihmetteleminen. "tänneks mä tulin, ounou".

 

Jossain kohtaan iskä ja äiti muutti mun kanssa Pernoon. Siitä asunnosta olen kuullut enemmän. Muistikuvat siitä ajanjaksosta ovat kuitenkin vielä aika hataria, lähinnä valokuva-albumiin perustuvia. Joo, kuulun niihin ysärilapsiin joista on vielä valokuva-albumeita. Niitä ei tilattu Ifolorista näppärästi. Niidenkin teko vaati vaivaa. Sillon ei toisaalta ollut älypuhelimia, millä plärätä Instagramia sen kaiken aikaa, mitä ajanhermoilla olevilla mutseilla nykyisin. Kehitys sen vaan kun jatkuu! Kuka sanoo, että IG on albumia huonompi? Itse ainakin nautin kauniista kuvista, ja IG toimii tyydyttämään tarpeeni erinomaisen hyvin. Pitäisi olla ihan käsittämättömän monta painavaa albumia, että olisin saanut nähdä kaikki ne kuvat ihmisten elämistä, arjesta ja ihanteista, jollei Instagramia olisi. Kiitos Instagram.

 

Palaan asiaan. Kerron lisää tarinaani.

 

Mun isä ja äiti eros ku olin 1-vuotias. Olen kasvanut siihen normiin, että vanhemmilla on omat elämät, ja mä olen siinä kahden erilaisen yksilön välissä yhdistävänä tekijänä. Mun äiti ja isä on yö ja päivä. Kummatkin hyviä tyyppejä, mutta mun on tosi vaikee kuvitella niitä yhteen. Ehkä siksi, että oon tottunut näkemään ne erillään. Yö ja päivä -kuvausta tukee vielä se, että mulle perusteltiin heidän eroa näin vanhempana sillä, että heillä oli eri vuorokausirytmi. Niin tai näin, muutettiin äidin kanssa Runosmäkeen. Näen vieläkin painajaisia mun huoneen tumman sinisistä seinistä. En tykännyt niistä yhtään. Teinivuosina peitin ne Suosikista tulleilla Fernando Torres, Christiano Ronaldo ja Hannah Montana julisteilla. Kyllä oli pähee huone. Eikun... Halusin silloin vielä futariksi tosi kovasti. Ja laskuvarjojääkäriksi, ja palonaiseksi ja mitä näitä nyt oli.

 

Oon aika varma, että sinisten seinien trauma sai mut maalaamaan iskän luona huoneeni seinät vaaleanpunaisiksi. Kapina vai tasapaino? Iskä yritti ehdottaa, että jos vaikka yks seinä maalattais vaan. Se ei käynyt, mun oli pakko saada kokonaan täysin vaaleanpunainen huone. Viime aikoina olen miettinyt, että se yksi vaaleanpunainen seinäkin olisi voinut olla ihan kiva.

 

Musta ei tullu futaria, vaikka käytiin iskän kanssa kattomassa Veritaksella pelejä. Eikä musta tullut laskuvarjojääkäriä, vaikka Suosikissa oli juttua ensimmäisestä naisesta, josta oli tullu sellainen. Ei tullut myöskään palonaista, vaikka kuinka ihailin yhtä sellaista Naantalissa juhannuskokon vierellä.

 

Mä meinaan sairastuin. Sellaiseen nivelsairauteen. Vähän reuman kaltaiseen muunnossairauteen. Ei suositella fyysisiä juttuja ja liibalaaba lääkärit puhuvat. En mä ees halunnut ymmärtää, mitä ne tarkoitti. Puhus jopa tekonivelistä. Sen jälkeen ne kerto että kyykystä nouseminen ei välttämättä onnistu. Kieltäydyin tekonivel tarjouksesta. Uhmasin kaikki, ja jatkoin futista. Tai yritin. Ei siitä oikeen tullut mitään kipeitten polvien, teinihormonien sun muun seassa. Mä lopetin. Samalla lopetin sulkapallon ja tanssin. Teatteria jatkoin. Kiitos siitä kuuluu teatteriohjaaja-Anulle. Upee ihminen, kerta kaikkiaan. Se soitti, muistutti, oli aidosti kiinnostunut, läsnä ja siinä. Anu sivisti, kasvatti, haastoi ja tuki. Anu näki meidät nuoret, joilla ei todella ollut helppoa. Anu puhu asioista suoraan, mutta lempeästi. Yks mun nuoruuden merkittävin ihminen, ja monen muun. Kaikki tarvis yhden Anun kaltaisen ihmisen elämäänsä.

 

Noniin takaisin elämään.

 

Teatterielämänvaiheessa asuttiin jo äitin ja äidin miehen Tonyn kanssa Kähärissä. Omakotitalossa. Siitä kodista tykkäsin. Mä viihdyin siellä. Siellä asus joka toinen viikonloppu Tonyn lapset. Mua kaks ja neljä vuotta nuoremmat. Kähärissä elin mun hulluimmat ja ikimuistoisimmat nuoruusajat. Runosmäessä toki hulluus jo alko, mutta Kähäriin jäi parhaat muistot. Mun huoneessa oli palotikkaat, ja se oli pakoreitti suureen maailmaan. Ah, kesäyöt karkusilla. Äiti ei muuten tiedä näistä vieläkään. Taino nyt tietää, kun luki. Haluisin pahoitella, mutta mä en voi. Mä nautin niin kovin!

 

Voisin kertoa niin paljon.

Mulla oli Veikka-koira Runosmäestä Kähäriin. Veikka veneili mun ja iskän kanssa kaikki kesät, kunnes iskä muutti Mynämäelle ja mä totaali kieltäydyin isä-tytär-lomista saaressa. Mun murrosikä oli vaikea. Oon niin iloinen, että se on takana. Ja niin ilonen, että siitäkin elämänvaiheesta selviää hengissä. Välillä oon miettinyt, että kun nuoruuden myllerryksistä selviää hengissä niin selvii kyllä mistä vaan. Kaikki myötätunto itsensä ja maailman kanssa tällä hetkellä painiville.

 

Kähärissä asuessa kaiken hulluuden keskellä, mä lähdin myös mukaan politiikkaan. Lähdin mukaan vahingossa. Mun ei ollut tarkoitus. Lähihoitajakoulussa haaveilin, että musta tulee lääkäri tai psykologi. En vielä tiedä tuleeko, mutta epäilen. Yhtenä aamuna 2015 päätin hakea nuorisovaltuustoon hetken mielijohteesta. Olin täyttämässä 18-vuotta, minkä jälkeen nuorisovaltuustoon ei enää voi hakea. Sen yhden aamun päähänpiston jälkeiset tapahtumat on johtanut siihen, että mä olen Turun kulttuurilautakunnassa, Mikaelin seurakunnan neuvostossa, Turun SDP:n työvaliokunnassa ja hallituksessa, ja nyt kaiken kukkuraksi vielä eduskuntavaaliehdokkaana kevään 2019 vaaleissa.