Turun sosialidemokraattinen yhdistys täytti 100 vuotta ja pyysi minua puhumaan tilaisuuteen tulevaisuudesta. Alla puheeni.
90 000 alle 13-vuotiasta kärsii mielenterveysongelmista. 500 000 Suomalaista on ulosotossa. Joka toinen päivä yli 65-vuotias tekee itsemurhan. Joka viidennellä minun ikäiselläni on psykiatrinen diagnoosi. Meillä täällä Turussa on yli 100 asunnotonta nuorta. Maamme on yksi Euroopan rasistisimmista. Silti puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta, missä on maailman onnellisimmat ihmiset. Voi olla, että minä olen poikkeus ja satun vain tulemaan sieltä missä ihmiset eivät voi hyvin, eikä koe tätä maata onnelliseksi hyvinvointivaltioksi.
Miten alle 13-vuotiaana pahoinvoiva nuori pystyy valitsemaan jatko-opinnot ja menemään töihin, jotta meillä olisi täällä talouskasvua ja varaa pitää palvelut edes nykyisellä tasolla?
Miten sinä kannustaisit nuorta tai vanhaa ulosotossa olevaa ihmistä maksamaan velkansa? Miten saat sen vanhan tai nuoren uskomaan, että tulevaisuudessa tulee olemaan jotain tavoiteltavaa?
Miksi yli 65-vuotiaat eivät nauti ihania eläkepäiviään, vaan päätyvät tappamaan itsensä?
Kokeeko joka viides minun ikäiseni huonommuutta, häpeää ja syrjintää psykiatrisesta diagnoosistaan?
Miten ne 100 asunnotonta nuorta täällä Turussa voivat? Pystyvätkö he haaveilemaan opiskelupaikasta, työstä tai perheestä?
Mulla on huoli, yksi huoli. Se huoli on tulevaisuus. Sen takia mä seison tässä ja puhun teille. Siksi mä olen lähtenyt politiikkaan mukaan. Meidän yhteiskunta ei ole valmis vielä. Mä olen nähnyt ne nuoret todella läheltä, joille sanat kyllä asioiden on tapana järjestyä, on vain sanoja. Ilman mitään merkitystä.
Mä olen yksi niistä nuorista, joiden pitäisi sokkona luottaa tulevaan. Tulevaan, josta ei ole varmuutta. Meillä on samaan aikaan käynnissä ilmastonmuutos ja työn murros. Loputon informaation tulva rasittaa. Käsillä on satoja opiskeluvaihtoehtoja ja tuhansia ammatteja. Tämä kaikki, jokaisen omien huolien ja murheiden päälle. Meitä ei ole osattu valmistaa tähän. Mun ikäpolvi ponnistelee näiden asioiden kanssa melko yksin, ilman tarvittavia resursseja. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Epätasa-arvon näkee siitä, että ne joilla on toimiva tukiverkosto omasta takaa, on vahvemmilla selviämään kunnialla tästä elämästä, kuin ne joilla on haasteita tai oma tukiverkosto jostain syystä heikko. Meillä annetaan ihmisten jakautua onnistujiin ja epäonnistujiin. Jokainen meistä kuvittelee herkästi onnistuneeksi sen henkilön, joka on pystynyt pitämään itsensä työelämässä. Epäonnistunut ihminen monen mielestä on se päihdeongelmainen henkilö. Muistutan Tuula Haataisen sanoista: Ihmisarvo on absoluuttinen. Kumman luokse sinä menisit kylään? Työssäkäyvän vai päihdeongelmaisen, miksi?
Tämä aika tarvitsee enemmän kuin pitkään aikaan, sosialidemokratiaa. Meitä ja meidän arvoja. Ei nöyristellä oikeudenmukaisuuden edessä.
Muistutan, että ihminen ei koskaan voi olla liian hyvä toiselle ihmiselle. Joten ollaan hyviä toisillemme, ei tuomita. Ymmärretään, että tämä yhteiskunta on yhtä vahva, kuin sen heikoin lenkki.