Näin koulujen alkaessa, aloin muistella omaa koulutaivaltani. Se ei ollut meinaan kovin miellyttävä, joten kirjoitan siitä.
Mä olen ollut niitä oppilaita, jotka ei ole koskaan oikein viihtynyt koulussa. En ole tykännyt opetettavista aineista. Eivätkä perinteiset opetusmenetelmät ole tukeneet minun oppimista ja kehitystä.
Kun minulle kuusivuotiaana ilmoitettiin, että lähden kouluun pian, ilmoitin tomerana ja hyvin itsetietoisena pikkuihmisenä, etten ole tarpeeksi kypsä kouluun. Viimeinen kesäloma ennen ykkösluokkaa mökillä meni itkien ja inttäen, etten ole valmis kouluun. Ei auttanut. Sinne oli mentävä.
Lukemaan oppiminen oli todella työn ja tuskan takana. Minulle sanottiin, ettei kukaan ole siirtynyt ykköseltä kakkoselle oppimatta lukemaan. Olin aivan varma, että jään luokalleni heti alkutekijöissä. Opin kuitenkin lukemaan monien itkuisten ja tuskaisten hetkien jälkeen. Vihasin koulua. Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että aapisen ja muiden kirjojen tavuviivat ja suuret välit häiritsivät minua sanojen hahmottamisessa. Kävin Tarja-erityisopella lukemassa aina äikän tunneilla. Oranssi vempele näytti sanoja aina tietyn aikaa, ja siinä ajassa piti ehtiä lukea se sana. Sanoja traktori ja kaktus treenattiin toistoin ja tavuttaen kokonaisen oppitunnin verran. Nykyisin osaan ne!
Peruskoulu meni näin jälkikäteen ajatellen nopeasti. En panostanut. Sain aina kuulla, miten pystyisin parempaan. Varmasti olisinkin pystynyt, mutta inhosin koulua. Minulla oli Kiia-kaveri kolmannella luokalla, joka teki minun englannin läksyt lähes aina. Pääsin jossain vaiheessa erityisopettajalle englannissa. Liikuntatunnit viidennellä ja kuudennella olin poikien ryhmässä. Rakastin joukkuepelejä rytmistä liikuntaa enemmän, joten sain vaihtaa. Samoin käsityötunnit olin puutöissä. En oikein pitänyt kutomisesta ja virkkaamisesta. Onneksi koulussa oltiin joustavia. Minulle siunaantui aina aivan huippu opettajia. Ilman heitä, koulun käyntini olisi ollut erittäin paljon tuskaisempaa. Kiitos siitä kuuluu Ninalle, Akille ja Siirille.
Yläasteen aloitin liikuntapainotteisella luokalla Turun Lyseossa. Vihasin silloinkin koulua. Vihasin todella sydämeni pohjasta asti. En tehnyt läksyjä. Yritin parhaani mukaan eristäytyä. Olin myös juuri sairastunut, mikä vaikutti liikkumiseeni, ja lääkitys ulkonäkööni. Oij, että mikä yhdistelmä. Liikuntaa rakastava nuori ei pystynyt liikkumaan niin kuin tahtoi. Murrosiän tuskissa olevalle teinille ulkonäköpaineiden lisäksi vielä lääkkeiden tuoma turvotus. Ahh. Uusi iso ja inhottava koulu, kaikki vanhat kaverit siellä sun täällä. Jollei muut nuoret olisi napanneet minua mukaansa (kiitos Sofia), niin mököttäisin varmaan vieläkin yksin nurkassa. Yläasteen terveydenhoitajalle kuuluu myös iso kiitos, samoin luokanvalvoja-Kirsille ja liikunnanopettajalle. Kävin erityisopettajalla englannissa, ruotissa ja matikassa. Sanotaan, että jollei ole hyvä kielissä, niin on hyvä matikassa. No, minä olen poikkeus. Pääsin yläasteelta muutama kymppi todistuksessa. Ne olivat ilmaisutaito, liikunta ja tekninen käsityö. lukuaineet olivatkin sitten toinen juttu. yläasteen jälkeen haaveilin lähteväni Tampereelle teatterikouluun, mutta koska se ei valmistaisi mihinkään ammattiin niin lähtöäni ei tuettu. Olisin halunnut näyttelijäksi.
Lähdin Turun ammatti-instituuttiin opiskelemaan lähihoitajaksi. Halusin tehdä töitä ihmisten parissa. Kävin myös Kisakallion, kalun ja klassillisen (ilmaisutaidon linjojen) pääsykokeissa. Ne olivat vasta kolmantena ja sen jälkeisiä toiveitani. Pääsin ykköstoiveeseen, eli lähärikouluun Turkuun. Toinen vaihtoehto olisi ollut Naantali. Olin ikionnellinen, kun ajoin punaisella Vespallani Uudenmaankadun koulutalon oville katsomaan, josko nimeni olisi kouluun valittujen joukossa. Siellä se oli. Valmistuin ajallaan. Noin muuten ammattikouluvuodet olivat melko kamalia. Olen todella iloinen, että se aika on ohi ja toivon, ettei vastaavaa myllerrystä tule enää ikinä. Kakkosvuonna sain ajatuksen, että haluan lääkikseen. Kävin siitä opon kanssa keskustelemassakin. En ole koskaan ollut mikään kympin tai kolmosen tyttö, mutta olen silti aina haaveillut isosi. Kolmantena vuotena lääkis vaihtui psykaan. Pääsykokeista minulla onkin aiempi kirjoitus, minkä voit mennä lukemaan tästä, jos kiinnostaa.
Joka tapauksessa, minua on vasta nyt parikymppisenä alkanut kiinnostaa opiskelu, tähän asti koulun käyntini, luovia aineita lukuun ottamatta, on suoraan sanoen ollut rämpimistä ja yhtä helvettiä. Siinä on yksi syy, minkä takia tarvitsemme pääsykokeet korkeakouluihin. En usko, että olen ainoa ns. myöhäisherännyt. On väärin rangaista taustan takia tulevaisuuden mahdollisuuksissa. Muistutan aina, että jokaisessa meissä on potentiaali, mutta kaikkien potentiaalia ei hyödynnetä. Ei ole kenenkään edunmukaista heittää yhdenkään potentiaalia hukkaan.